Mayweather vs McGregor analyysi – Tarpeeksi totta

Tuntemattoman sotilaan legendaarista alkua mukaillen voisi todeta, että nyrkkeilyottelu Floyd Mayweatherin ja Conor McGregorin välillä oli siihen saakka käydyistä otteluista paras, sillä siinä voittivat molemmat osapuolet. McGregor voitti sikäli vähemmän, että hänen kasvonsa ruhjoutuivat kamppailun aikana ja lopulta kehätuomari säästi hänet pahemmalta teknisellä tyrmäyksellä, kun Mayweather näytti olevan valmis totisesti aloittamaan. Kummallinen näytelmä saattoi lopulta kuitenkin koitua nyrkkeilyn eduksi – ainakin lyhyellä aikavälillä.

Ennakkomainonta ja lehdistötilaisuudet olivat selkeästi Mayweather-McGregorin pääasia varsinaisen ottelun sijaan, mutta kehätapahtumiinkin mahtui jonkinasteinen draaman kaari. Tunnelma areenalla ja epäilemättä myös monessa kotikatsomossa nousi käsin kosketeltavasti, kun McGregor voitti selvästi ensimmäisen erän ja iski kahdessa seuraavassakin ulottuvuutensa turvin tasaväkisesti hymyilevän ennakkosuosikin kanssa. Monen suuria vetoja lyöneen sydän ehti varmastikin jättää ainakin pari iskua väliin, vaikka ottelu oli alkutekijöissään. Toisaalta se, että kaikkien aikojen ottelun tunnusteleva alku riitti monissa jälkikommenteissa sensaatioksi, kertoi enemmän absurdista asetelmasta kuin McGregorin sinällään kunniakkaasta yrityksestä.

Neljännestä erästä eteenpäin Mayweather lisäsi kierroksia pykälä pykälältä ja otti kamppailun helposti hallintaansa. Yleisestä taktiikastaan poiketen Mayweather eteni kehässä määrätietoisesti ja painosti irlantilaista, joka tarjoili vastaan hyviä vasempia ja onnistui vielä hetkittäin pitämään kamppailun tasaisena aktiivisuudellaan. McGregorin iskuilla ei kuitenkaan ollut vaikutusta parhaista vuosistaan hidastuneeseen kultakintaiseen veteraaniin, jonka etu ammattitaidossa oli odotetun suunnaton. Loppuratkaisu nähtiin kymmenennessä erässä, kun kehätuomari Robert Byrd pelasti pahoin uupuneen McGregorin.

McGregor ansaitsee yrityksestään tunnustusta. Irlantilaisen käsien nopeus ja otteluasentojen terävät vaihdokset todistivat hänen poikkeuksellisesta fyysisestä lahjakkuudestaan, joka on tehnyt McGregorista yhden kaikkien aikojen vapaaottelijoista ja jonka turvin hän voisi olla myös huippuluokan nyrkkeilijä, jos olisi valinnut urataipaleensa toisin. McGregor löi myös tarkasti ja otteli kylmäpäisesti suurimmalla mahdollisella areenalla, mihin eivät ole pystyneet monet kokeneetkaan nyrkkeilijät.

Silti on huomioitava, että ennakkoluuloton ja yllättävän hyvä esitys ei ole sama asia kuin hyvä. Jos keskisarjan olympiavoittaja Arlen Lopez olisi heitetty ensimmäisessä ammattilaisottelussaan Mayweatheria vastaan, hän tuskin olisi voittanut, mutta olisi hyvinkin voinut viedä kolme ensimmäistä erää – etenkin, jos Mayweather olisi tiennyt ottelun kestävän kaksitoista.  Samaan tapaan jos joku sarjan kahdestakymmenestä parhaasta ammattinyrkkeilijästä olisi pysynyt hetken aikaa himmailevan Mayweatherin kelkassa ennen tyrmäystappiota, esitys olisi kerännyt enemmänkin haukkuja kuin ylistystä. Mo Farahin edellä oleminen ensimmäisen neljän kierroksen jälkeen ei vielä ole aikakirjoihin jäävä meriitti.

Jossain määrin ottelun jälkikatsannoissa näkyy myös aikakauden tapa, jolla urheilua ja varsinkin nyrkkeilyä arvioidaan. Varhaisemmin ja etenkin pitempien otteluiden aikakaudella monet mestarit aloittivat totisen nyrkkeilyn vasta viidennen erän paikkeilla, Michael Spinksin, Carlos Monzonin ja usean muun lajilegendan ottelut olivat alussa näennäisen tasaisia. Nykymallisessa supersankarikulttuurissa yksikin vastaanotettu isku nähdään helposti mokana, hävitty erä jo suoranaisena heikkoutena. Kääntäen yksi highlight-suoritus voi taata Youtube-arvon vuosikausiksi.

Toinen kummallisuus otteluanalyyseissä on ollut näkemys, että McGregor taipui tappioon vasta kuntonsa petettyä, vaikka todellisuudessa Mayweatherin vartaloiskuilla oli asian kanssa huomattavan paljon tekemistä. Toisekseen kestävyys on yksi nyrkkeilyn tärkeimpiä lajiominaisuuksia, ohi yksittäisen näyttävän takakäden kohokoukunkin. Pitkäjänteisyys ei useinkaan tuota otsikoita, vaikka viidennenkymmenennen voiton tällä kerralla tuottivatkin.

Kamppailu todisti sekä McGregorin kyvyistä että nyrkkeilyn erityisvaatimuksista, joten siltä osin kaikki osapuolet voivat katsoa voittaneensa. Hankalampi kysymys sen sijaan on, oliko suursirkus lopulta eduksi nyrkkeilylle itselleen.

Laji sai suuren määrän näkyvyyttä, mutta yleisen ajatuksen vastaisesti urheilussa kaikki julkisuus ei ole hyvästä. Pop-musiikissa ei tarvitse olla musikaalisesti lahjakkain esiintyjä ollakseen suosituin, mutta huippu-urheilu, vaikka viihdettä onkin, toimii erilaisten lainalaisuuksien mukaan. Esimerkiksi mäkihyppypiireissä 1980-luvun suosituin urheilija oli Ison-Britannian Eddie Edwards, joka suljettiin kilpailuista, koska hän vei liiaksi huomiota lajiin vakavasti suhtautuneilta. Juha Sipilän ja Antti Rinteen välinen nyrkkeilyottelu luultavasti myisi enemmän lippuja kuin äskettäinen Olavinlinnan tapahtuma, mutta lajin eduksi se tuskin olisi.

Urheilun yksi tärkeimpiä arvoja perinteisesti on ollut aitous. Ajatus siitä, että kamppailu on totta ja merkityksellinen omassa kontekstissaan ja lopputulos edes jossain määrin ennalta-arvaamaton, erottaa urheilun seuraamisen muista viihdemuodoista. Aitouden rajan häilyminen on kuulunut urheiluun niin ikään jo vuosikymmeniä, taktisista syistä otetut tappiot ja palloilulajeissa kotijoukkueille annetut edut todistavat siitä. Sopupelaaminen ja liukuminen yksinomaan esittävän taiteen suuntaan ovat kuitenkin edelleen kaikkein kohtalokkaimmat tekijät urheilun olemassaolon kannalta.

Samaan aikaan markkinoiden säännöt ovat sellaiset, että tapahtumissa tulee olla persoonia ja tarttumapintaa jotta ne olisivat kiinnostavia, ja näitä sääntöjä on nyrkkeilynkin noudatettava säilyttääkseen paikkansa isojen lajien joukossa. Missä kulkee siis sopiva raja shown, käsikirjoitetun tarinan ja huippunyrkkeilyn välillä? Alkavatko urheilun aitoutta epäilevät äänet saada jossain kohti ylivallan?

Jo nyt tutkimuksissa on osoitettu, että kotijoukkueen ja oman suosikin tappiot koetaan usein niin raskaasti, että urheilun seuraaminen vähentyy ja sitä myötä kaiken ratkaisevat rahaverisuonet tukkeutuvat. Tämä on johtanut siihen, että jääkiekko-ottelussa kotijoukkue saa viimeisen vaihto-oikeuden ja koripallokenttien olosuhteita on sallittua tuunata omanlaisiksi. Nyrkkeilyssä kotikehän apu on niin ikään korvaamaton, mutta miten pitkälle on mahdollista järjestää otteluita, joissa kukaan ei häviä mutta lopputuloksesta voidaan olla varmoja niin, ettei kukaan pettymyksen pelossa jätä ottelua katsomatta, samaan aikaan urheilullisista arvoista tinkimättä? Ei kuulosta helpolta yhtälöltä.

Kaiken kaikkiaan Las Vegasin ottelu oli luultavasti vielä lajille hyväksi. Julkisuus oli suurta, pääosin myönteistä, McGregor riittävän hyvä ja kamppailu tarpeeksi totta, jotta yleisö virittäytyy vielä seuraaviinkin suurotteluihin. Johshua-Klitshkon ja tämän ottelun antaman vauhdin avulla myös ensi kuun huippukamppailu Canelo Alvarezin ja Gennadi Golovkinin välillä voi saavuttaa suuret ja urheilullisesti perustellut seurantaluvut.

Arveluttava kysymys on, mitä seuraavaksi. Mihin nyrkkeily voi jatkaa tästä? Tuottaako seuraavan superottelun viiden vuoden päästä Top Rank vai J.J. Abrams?