Kommentti: Maywather–Pacquiao – näyttävämmin ei ole paremmin

Nyt se on nähty ja koettu, Mayweather–Pacquiao, vuosisadan ottelu. Viiden vuoden odotus ja mediarumpujen syke saattelivat näyttämölle kaksi aikakauden suurnyrkkeilijää, joista toinen, Floyd Mayweather, oli yksimielisesti ja ansaitusti parempi. Samalla hän iski uransa muistetuimman saavutuksen ja liitti jälleen yhden meriitin jo ennestään mittavaan listaansa.

Ottelun jälkispekulaatiot ovat kiertäneet kummallisia, joskin ehkä kuitenkin odotettuja latuja. Kamppailua on luonnehdittu sosiaalisessa mediassa, jopa urheilukirjoittajien joukossa, pitkäveteiseksi, pelkäksi väistelyksi ja vuoden ylihypetetyimmäksi urheilutapahtumaksi. Maailman tunnetuimpiin nyrkkeilyvalmentajiin lukeutuva Teddy Atlas kiiruhti kommentoimaan, ettei Floyd Mayweather ole kaikkien aikojen paras, vaan olisi hävinnyt 1980-luvun välisarjan legendoille, Thomas Hearnsille, Roberto Duranille ja Sugar Ray Leonardille.

Totta on, ettei kamppaillusta muodostunut erityisen dramaattista tai montaa uusintakatselukertaa kestävää iskujuhlaa. Mayweather onnistui pakottamaan Pacquiaon nyrkkeilemään ehdoillaan. Hän sai oikean käden vastaiskuillaan Pacquiaon juuri sen verran varovaiseksi, ettei tämä voinut hyökätä kovin rohkeasti, hän liikkui alta pois, kun oli sen aika, ja kykeni fyysisillä voimillaan sitomaan vastustajansa lähitilanteissa tai ohjaamaan tätä etukädellään pois tasapainosta. Toisin sanoen – hän nyrkkeili mestarillisesti. Mayweather tyynnytti Filippiinien tyrmäystaifuunin muutamaksi navakaksi henkäykseksi.

Tuskin kovin moni jalkapallon ystävä on sitä mieltä, että Saksan ja Argentiinan välinen MM-finaali oli ylihypetetty tapahtuma, kun pelin varsinainen peliaika päättyi 0–0-tulokseen ilman mainittavia kohokohtia. Tämä ei myöskään todistanut, että molemmat joukkueet olivat yliarvostettuja, vaikka alkulohkoissakin nähtiin dramaattisempia vaiheita. Jos Mo Farah voittaa 10 000 metrin juoksun olympiakultaa peesailemalla muita ja ratkaisemalla pelin räjähtävällä viimeisen kierroksen loppukirillään, onko hän pitkäveteinen urheilija, joka ei uskalla yrittää parastaan, vai omia vahvuuksiaan hyödyntävä taktikko, joka kyvyillään osoittautuu muita paremmaksi?

Tarkastelua ei tarvitse laajentaa edes muun urheilun puolelle. Muhammad Ali ei parhaimpina vuosinaan juuri koskaan antautunut suoraviivaiseen iskujenvaihtoon, vaan liikkui, iski nopeasti, väisteli, sitoi ja keräsi pisteitä. Vastustajalla oli mahdollisuus iskeä hänen kimppuunsa, aivan kuten Mayweatherinkin, mutta harva siinä onnistui. Ei Mike Tysonkaan rynninyt vastustajiensa päälle ensimmäisestä kongista lähtien ollakseen mahdollisimman näyttävä ja viihdyttävä – hänenkin oli oteltava vahvuuksillaan ja kompensoitava heikkouksiaan, joista jälkimmäisiin kuului ulottuvuuden puute.

Perin tyypillistä on, että aiempien vuosikymmenten parhaat nähdään nykypäivän tähtiä parempina: näin on nyrkkeilyn historiassa käynyt lähes aina. Voi hyvinkin olla, että huippukuntoinen Sugar Ray Leonard tai Thomas Hearns olisi voittanut nyt nähdyn Floyd Mayweatherin. Täytyy kuitenkin muistaa, että Mayweather oli parhaimmillaan viisitoista vuotta sitten ylemmän höyhensarjan painoissa. Hänen otteisiinsa pettyneiden kannattaa katsella tuon ajan Youtube-videoita.

Se, että Mayweather on 38-vuotiaana edelleen näin hyvä, on paremminkin todiste hänen kyvyistään. 38-vuotias Hearns otteli, niin ikään parasta painoluokkaansa korkeammalla, kehien kiertolaisia vastaan kaukana huipputasosta, maailman ykkösottelusta puhumattakaan. 38-vuotias Leonard oli jo pommitettu eläkkeelle.