Jarkko Putkosen nyrkkeilyura päätökseensä

Perjantai-illalla Coventryn jäähallissa kärsitty tappio nousukiitoiselle välisarjan brittilupaus Kaisee Benjaminille jää Jarkko Putkosen viimeiseksi kehäkamppailuksi. Keväällä 37 vuotta täyttänyt Putkonen on tiivistänyt uran antamat kokemukset ja fiilikset facebook-postaukseensa, jonka julkaisi tänään aamupäivällä [https://www.facebook.com/profile.php?id=100063685501665]. (Jutun jälkeen Putkosen teksti)

Vuonna 2009 amatöörien Suomen mestaruuden ja 2011 ammattilaiseksi siirtyneen Putkosen lopullinen ottelulista paidattomana kirjoitetaan numeroin 17 voittoa, 8 tappiota ja 2 ratkaisematonta. Voitoista seitsemän tuli täyttä aikaa ja keskeytystappion Jarkko kärsi neljästi – niistä viimeisen Coventryssa, kun Benjaminin oikea vartalokoukku pääsi yllättämään kolmannen erän alussa ja päätti vauhdikkaan iskujenvaihdon merkeissä menneen ottelun. Isku osui sen verran mojovasti, että tarpeen olisi ollut luvunlasku viiteentoista, jotta jatkamiskuntoon olisi toivuttu. Kahden ensimmäisen erän aikana Jarkko toki sai osoitettua omankin iskukykynsä ja uran jatkuessa olisi tapahtuman brittiläinen matchmaker mieluusti tarjonnut uusiakin työtehtäviä.

Kotikaupungissaan Salossa ja myös syntymäseuduillaan Koskella useiden iltojen yleisömagneettina tunnetuksi tullut Jarkko kohtasi urallaan lukuisia Maailman Top100-ottelijoita, joista ehkä kaikkein korkeimmalle rankattava on joulukuussa MM-kehään nouseva englantilainen Jack Catterall. Ratkaisemattomaan päättyneissä otteluissa vastakulmassa olivat puolestaan entinen EU-mestari György Mizsei ja puoluettomien IBO-tietokonerankingien tämänhetkinen kevyen sarjan maailmanlistan kahdeskymmenesneljäs mies Mohammed Khalladi.

Tässä lainaus Putkosen FB-sivulta:

21 vuotta on kyllä mennyt nopeasti! Sillonhan mä ekan kerran astelin Ollikkalan nyrkkeilysalille missä Petteri (Rissanen) (silloin lyhyt tukka) veti jätkille treenejä ja porukkaa oli paljon. Tai voishan ajatella että mä aloitin nyrkkeilyn noin 30 vuotta sitten, kun heinävintin kattotuoliin vedin paalinaruista sahanpurulla täytetyn rehusäkin. Siellä mä sit heinäkasassa mätkin ja haaveilin olevani ammattinyrkkeilijä.

Salon Kick Boxing Clubia mä edustin vuoteen 2006 ja sitten siirryin Someron Voimaan.
Amatöörinä meni 10 vuotta ja SM:stä jäi käteen värisuora (kultaa 2009) ja pääsi ottelemaan Tammerissa ja GeeBee-turnauksessa. Somerolla valmentajana toimi ja toimii edelleen Kimmo Korpi-Seppälä ja oon aika varma, etten mä ton vertaa olisi saavuttanut ilman Kimmoa. Todella hyvä valmentaja ja valmennustyyli sopi hyvin senaikaisiin pistekoneisiin. Paljon on hyviä muistoja ja hauskaa riitti! Kiitos Kimmo.


Amatööriuralta mä en yhtään enempää toivonut. Oikeastaan motivaatio heikkeni sen mestaruuden myötä. Se vaan tuntu ihan riittävältä ja ammattilaisuudestahan mä olin haaveillut jo silloin pikkupoikana. Kysyin Peteltä, että jos alan ammattilaiseksi ni tulisko se taas valmentajaksi. Hänhän on ite entinen ammattilainen, tyyli sihen sopiva ja koska ei ole muita valmennettavia ni saa keskityttyä paremmin. Debyytin mä otin 2011 Seinäjoella, siellä missä Pete oli aikoinaan oman uransa lopettanut.


Muistan hyvin etten mä ihmeemmin debyyttiä jännittänyt, niinkuin en mä muutenkaan liian kova jännittäjä ole ollut. Fiilis oli ennemminkin vaan innostunut et hitto miten siistiä, et tää on mun juttu! Kun olen aktiivisesti nyrkkeillyt ni varsinkin ekoina vuosina mulla oli aina enemmän intoa kuin järkeä. Lähes joka aamu kelissä ku kelissä, juostessa vetoja ja illalla tempoa. Sitä vaan kuvitteli että mitä kovempaa treenaa ni sen kovemmaksi tulee. Sallisen Tuomas joka mua on hieronut noin 20 vuotta (ja aina jeesannut kun jotain vammaa on ollut) sai puhuttua järkeä etteihän se niin toimi. Toinen joka treeniä järkevöitti on Korhosen Kimmo joka mulle vuosia suunnitteli ja veti fysiikkaharjoituksia. Molemmille herroille kiitos.


Ikinä mä en ole itseäni huippu-urheilijana pitänyt. Mä olen vaan urheillut. Amatöörinä tein kahta työtä (vartija ja metallimies) ja sen lisäksi sit urheilin. Ammattilaisena myös kahta työtä (kapiainen ja portsari) ja urheilin. Sanomattakin on selvää että aika paljon tässä on tullut tasoitusta annettua mut ihan tietoisesti. En ole ikinä yhden kortin, urheilun varaan pelannut.

Kaikki joille mä olen tappion kärsinyt, niin ovat täyspäiväisiä urheilijoita. Ulkomailla kun olen ollut harjoitusleireillä, esim. englannissa, niin sen eron huomasi. Sillä treenitahdilla jos olisi pitänyt vielä töitä tehdä niin kyllä se olisi käynyt oikeastaan mahdottomaksi. Ja eihän toi mun ammattilaislista mikään puhdas todellakaan ole. Ok, jälkeenpäin ajateltuna siellä on matseja mihin ei ois loukkaantumisten takia ja puolikuntoisena pitäny ees lähteä. Mut ikinä en ole itseäni huonommalle hävinnyt. Siis että kaikki tappiot on tullut jätkille jotka on ollut mua korkeammalle rankattuna. Mun manageri, Petri Paimander ymmärtää ton statistiikan päälle paremmin ku minä mutta sen mäkin tiedän että oon päässy samaan kehään euroopan ja maailman huippujen kanssa.


Kyllä ammattilaisuran voi vetää niin että 20 voittoa, ei tappioita. En epäile yhtään ettenkö itsekin olisi sellaiseen pystynyt mut en mä sellaiselle ois mitään arvoa antanut, että olisi kotona vaan helppojen, tarkkaan valikoitujen vastustajien kanssa otellut ilman tappionriskiä.

Oikeastaan mun yks parhaimpia (ja myös ikimuistoisimpia) matseja on Jack Catterallia vastaa Manchester Arenalla. Joo mä hävisin sen kymmenen erän jälkeen pisteillä mut mielestäni ottelin hyvin ja nyt Jack ottelee seuraavassa matsissaan maailmanmestaruudesta. Tolle mä annan enemmän arvoa kuin niille, joissa oon alkuerissä lyönyt vastustajan pihalle.

Paimanderista mulle sanottiin silloin kun alottelin että hän on ehkä euroopan paras matchmaker (lisäksi uskomattoman kova nyrkkeilyn tietopankki)! Tässä kun on noin kymmenen vuotta hänen kanssaan toiminut niin en epäile yhtään. Ei varmasti munkaan ura olisi näin pitkään jatkunut jos olisi jonkun muun kanssa joutunut yhteistyötä tekemään. Ollaan harvinaisen hyvin tultu juttuun, enkä puhu vain nyrkkeilystä. On ollut helppoa ja tunne että homma on osaavissa käsissä. Kiitos.

Vielä vaikka viisi vuotta sitten mulle ei ois tullut mieleenkää ajatella lopettamista. Intohimo lajia kohtaan oli (ja on) niin vahva ja miksi muutenkaan, koska mitään suuria, esim leikkaushoitoja vaativia loukkaantumisia ei ole yhtä lukuunottamatta ollut. Yksi syy on ehkä se että mä olen vetänyt uran säästeliäästi. Kymmenen vuotta amatöörinä ja ”vain” 75, pääasiassa 3x3min ottelua (kun monella puhutaan sadoista matseista) ja kymmenen ammattilaisvuoden aikana 27 ottelua, enkä mä esim sparrannut kuin vain ottelua edeltävänä jaksoja. En siis ole matsaamisella ja sparrilla itseäni kuluttanut.

Keväällä musta tuli mahtavan tytön isä ja arvot, ajankäyttö ja mielenkiinto on muuttunut. Nyt mä mielummin lässytän vauvan kanssa lattialla kuin menen juoksemaan mäkivetoja tai hakkaamaan säkille tempoa. Nyt sitä haluaa viettää aikaa mahdollisimman paljon aikaa perheen kanssa ja kotona. Muu on toissijaista.

Työnantajaa (Puolustusvoimat) ja varsinkin omaa työyhteisöä pitää kyllä kiittää joustavuudesta, että olen matsireissuille päässyt. On ollut hyväksyntää ja ymmärrystä vuorojen suunnittelussa ja vaihdoissa.
Oon kyllä kiitollinen kaikille sponsoreille jotka on mua vuosien aikana tukeneet. Niitä on paljon etten niitä kaikkia tässä yhteydessä luettele mutta kiitos teille kaikille.

Laji on tuonut paljon harjoituskavereita joilta on saanut apua, isoveli Sauli etunenässä, niin kiitos. Teitä on kyllä paljon joita yhteisesti kiitän.

Petterin kanssa on 21 vuotta tunnettu, ja harjoiteltu reilu kymmenen vuotta tiiviimmin ja aina on yhtä hauskaa ollut. On treenattu tosissaan mutta ei juuri koskaan vakavissaan ja sekin on varmasti yksi syy miksi näin pitkään olen jatkanut, on ollut pirun hauskaa! Kiitos Pete.

Matsit varsinkin kotikehässä on vetänyt niin hyvin yleisöä ja mielenkiintoa että on saanut mielen nöyräksi. Ehkä mun tyyli on kanssa ollut yleisöystävällinen että niitä ollut hauska katsoa. Saman palautteen sain just Coventryn jäähallissa paikalliselta yleisöltä. Haapojan Juhon kanssa joskus juteltiin että matsit pitää olla sellasia ettei porukka lähe kaljalle ja sen mukaan olen parhaani yrittänyt.

Mä oon saanut ja kokenut nyrkkeilyssä enemmän kuin olisin odottanut. Isoja areenoita, hienoja reissuja ja ison maailman meininkiä, mutta nyt vetää ihan haikeaksi kun sanon että lopetan uran. Terveenä, enkä yhtään liian aikaisin enkä myöhään.

Se että uran viimeiseksi jää tappio, niin tuskin jää vaivaamaan. Kolmen viikon varoitusajalla, sarjaa isompi, joka on sarjassaan heittämällä maailman sadan parhaan joukossa, niin kyllä mä senkin tappion kanssa pystyn elämään. Sitäpaitsi kun senkin matsin katsoo ni se oli hyvää taistelua eikä todellakaan mitään yhtä maalia. Sit hetkeksi ote herpaantu ja lähti ilmat pihalle vartaloiskusta. Sitäpaitsi tyttö hymyili mulle leveästi kun tulin kotiin vaikka hävisin, ni onhan tää vain nyrkkeilyä.

Mites tästä tekstistä näin pitkä tulikin kun yleensä oon aika niukkasanainen?!
No sen verran tähän loppuun voisi vielä lisätä että vaikka mä paljon koin, niin nyrkkeilijän kaste multa jäi kokematta. Siis ikinä multa ei ole tajua lyöty pois.


”Turpaan on saatu mutta annetukin on”.

Kiitos.
Jarkko