Helppo-Heikkejä ja Messiaan odotusta – Mistä ammattinyrkkeilylle julkisuutta?

YouTube-tähdet heiluttavat nyrkkeilymaailmaa kuin piensijoittajat pörssikursseja, kun samaan aikaan laji-ihmiset Suomessa miettivät, millä ihmeellä nuorille urheilijoille saadaan ottelutilaisuuksia. Voiko ratkaisuja lajinäkyvyyden ikuisuuskysymyksiin olla löydettävissä valtameren takaa?

Menneenä viikonloppuna Yhdysvalloissa käytiin jossain määrin nyrkkeilyn historiaan jäävät kilpailut. Atlantassa hanskatun ammattilaisillan pääottelussa esiintyi Youtube-persoonallisuus Jake Paul, joka nujersi vastustajansa, aiemmin painissa ja vapaaottelussa kilpailleen nyrkkeilydebytantin. Tapahtuman esiottelijana nähtiin muiden muassa teksasilainen Regis Prograis, joka on kevyen välisarjan entinen maailmanmestari ja The Ring -haastajalistan kakkonen.

Eikä siinä kaikki. Kyseessä ei ollut Youtube-tähden ensiesiintyminen suurelle yleisölle: jo aiemmin hänet nähtiin kehässä tyrmäämässä entinen koripalloilija sekä toinen tubettaja, ja molemmat kamppailut saavuttivat valtavan seurannan. Youtube-persoonien vanavedessä myös lajin dinosaurukset ovat ryömineen luolistaan kirkkaita valoja kohti. Jake Paulin toisessa esiottelussa 44-vuotias entinen tekijämies Steve Cunningham otti mittaa ensimmäistä kertaa nyrkkeilleestä nelikymppisestä vapaaottelijasta. Cunningham tuli iltaan korvaamaan alun perin ottelijaksi ilmoitetun 52-vuotiaan Antonio Tarverin. Samaan aikaan toisaalla ilmoitettiin 58-vuotiaan Evander Holyfieldin paluusta kehään tosiottelumielessä, ja myös Oscar De La Hoya harkitsee lauteille kapuamista.

Näytösluontoiset kamppailut eivät toki ole uusi ilmiö; erilaiset sirkus- ja haasteottelut ovat kuuluneet nyrkkeilyyn aina. Poikkeavaa entiseen nähden kuitenkin on, että siinä missä pullea toughman-kilpailija on aiemmin voinut kohdata portsarin esiottelussa tai ex-maailmanmestari viisi tusinahaastajaa kolmen erän välein, nyt pääottelussa esiintyjistä kumpainenkaan ei ollut nyrkkeilijä. Lisäksi on viitteitä siitä, että tämänkaltaiset, urheilulliselta arvoltaan olemattomat koitokset ovat nousemassa sivulavoilta päänumeroiden asemaan.

Nuoruuden kulta-aikoja muistelevan keski-ikäistyvän lajiniilon pitäisi tässä kohtaa ilman muuta parahtaa siitä, kuinka uusi sukupolvi on tuhonnut ahneuksissaan kaiken arvokkaan. Niin ymmärrettävä ja runsaasti hyödynnetty kuin tämä lähestymistapa onkin, sen avulla harvoin on onnistunut palauttamaan menneisyyttä takaisin ennalleen. Lisäksi laji, jonka parissa on nähty yli vuosisadan verran laajamittaista korruptiota ja urheilijoiden terveyden tuhoamista, tuskin on paras saarnaamaan arvoista.

Oikeampi kysymys kenties onkin, miksi tämä kehitys on tapahtunut. Mitä Youtube-sankarit tekevät paremmin kuin perinteisemmät nyrkkeilijät ja mitä heidän marssistaan voitaisiin oppia, kenties Suomessakin? Palataan siihen hetken kuluttua.

Samaan aikaan jumppasaleissa

Urheilun sponsorointia mittaava Sponsor Insight julkaisi maaliskuun lopulla lehdistötiedotteita, joissa kartoitettiin Suomen suosituimpia urheilijoita ja urheilulajeja. Nyrkkeilyä tai nyrkkeilijöitä ei tutkimuksen kärkisijoilta odotetustikaan löytynyt. Suomessa ammattinyrkkeilytoiminta on viime vuosina ollut varsin vähäistä: arvokasta ruohonjuuritason tekemistä on jatkanut esimerkiksi Oulun Steel Ring -talli, joka järjesti viimeisimmät kilpailunsa viikonloppuna, mutta suurta mediahuomiota eivät tapahtumat ole saaneet. Edis Tatlin on ilmoitettu tavoittelevan EM-titteliä ensi kesänä olosuhteiden salliessa, mutta tämänkään uutisen on vaikea nähdä sähköistävän koko urheilua seuraavaa kansaa. Robert Heleniuksen seuraavaa ottelua odotellaan.

Ammattinyrkkeily on Suomessa siis pikkulaji, mutta se ei ole asian koko totuus. Oululainen valmentaja-promoottori-manageri Markku Pirinen esitti osuvan huomion Youtubessa ilmestyvässä The Rocky -podcastissa. Nyrkkeilijät ovat itse asiassa lajin harrastaja-, seuraaja- ja kilpailumääriin nähden varsin paljonkin julkisuudessa. Wahlström, Asikainen, Tatli ja Helenius ovat tuttuja nimiä useimmille suomalaisille, myös heille, joita ei saisi nyrkkeilykatsomoon maksustakaan.

Samankaltainen ilmiö on nähtävillä myös kansainvälisesti. Sponsori- ja palkkatuloilla mitattuna yksi maailman suosituimmista nyrkkeilijöistä on edelleen Adrian Broner, vaikka tämä ei ole voittanut kovia vastustajia vuosikausiin. Instagram-seurannan perusteella maailman valovoimaisimpiin nyrkkeilijöihin kuuluu Ryan Garcia, jonka nimi ei sano paljoa monelle kovallekaan lajifanille. Persoonina nyrkkeilijät siis kykenevät kiinnostamaan mediaa jo tälläkin hetkellä; ongelma on jossakin muualla.

Jotta lajin tulevaisuuden mahdollisuuksia voitaisi mielekkäästi eritellä, onkin ensin tehtävä erottelu lajin ja urheilijan suosion välille. Eva Wahlström oli ja on valtavan suosittu persoona, muttei koskaan koonnut suuria massoja katsomoihin. On sanomattakin selvää, ettei nyrkkeilyiltoihin riitä kansaa, jos ottelijat eivät kiinnosta, mutta edes suosittu persoona ei automaattisesti kanavoidu pääsylipun ostotapahtumaksi.

Ensinnä tulee siis kysyä, mitä halutaan. Tähtiä, isoja otsikoita, paljon ammattilaisiltoja, suuria yleisömääriä vai uudenlaista lajikulttuuria? Optimitapauksessa toki näitä kaikkia, mutta jos tavoitteista jokin asetetaan muihin nähden ensisijaiseksi, keinot on valikoitava sen mukaan.

Median diktatuurin varjossa

Usein kuulee ehdotettavan, että ammattinyrkkeilyn suosio olisi korjattavissa harrastajamäärien kautta. Vaikka isompi harrastajamäärä ilman muuta tarkoittaa suurempaa mahdollisuutta löytää poikkeuslahjakkuuksia, ei tämä selitys ole yleisön suuntaan pätevä. Jos lajin kilpailullisella tasolla olisi suora korrelaatio sen suosion kanssa, ei koko nyt nähtävää ilmiötä olisi olemassa. Jake Paul ei ole parempi nyrkkeilijä kuin hänen varjoonsa jäävät nykyhuiput. Tästä syystä Suomessakaan ei pidä liiaksi jäädä kiinni perinteiseen selitykseen siitä, että harrastajamäärien lasku heikentää tasoa ja yleisö kyllä kiinnostuu, kun saadaan parempia otteluita. Kiinnostuksen avaimen on löydyttävä muualta.

Toinen vakiosyyllinen ovat tiedotusvälineet. Nyrkkeilyottelut eivät juurikaan viestimissä näy, ja tyypillinen kritiikin maalitaulu on media, joka keskittyy vääriin asioihin. Miksi ei kirjoiteta enempää tunnollisesti hyvää työtä tekevistä ottelijoista ja talleista meillä eikä muualla?

Ymmärrettävä mutta urheilun ja viihteen maailmassa ylipäänsä selvästi virheellinen tapa on lähestyä aihetta oikeudenmukaisuuden ja järkeilyn näkökulmasta – oikeutta ei ole. Siitä, mikä laji on kovatasoinen ja ansaitsevatko vaikkapa hiihtäjät tai jääkiekkoilijat saamansa näkyvyyden, jos mittapuuna käytetään lajien globaalia suuruutta, voidaan inttää maailman tappiin saakka, mutta tosiasiat eivät ole muuttumassa. Hiihtäjä on Suomessa vääjäämättä suositumpi kuin maapallon valtalajeihin kuuluvan maahockeyn pelaaja, eikä nyrkkeilyottelun järjestäminen velvoita ketään katsojaksi.

Sama median laki koskee niin urheilijoita kuin lajejakin: media kirjoittaa niistä, joista sen kannattaa kirjoittaa. Jos median toiminta ei miellytä, on julkisuutta haluavan itse löydettävä uusia keinoja kiinnostuksen herättämiseksi. Sosiaalinen media antaa näkyvyydelle mahdollisuuksia, joita vielä 30 vuotta sitten ei ollut kuviteltavissakaan. Toisaalta some on valtameri, johon hukkuu kevyesti muutama Atlantis: siksi nyrkkeilijät eivät muutaman Insta-kuvan ottamisella kansallissankareiksi muutu.

Mutta mistä päästä lähteä purkamaan vyyhtiä? Korjatako lajia vai ottelijoita?

Raskassoutuista shakkia

Nyrkkeily on laji, jonka estetiikka ei puhuttele kaikkia, ja sille seikalle on vaikeaa tehdä mitään. Siinä missä maastohiihto voi pelata sääntömuutoksilla ja kisamatkojen lisäämisellä uusia katsojajoukkoja tavoittaakseen, ei nyrkkeilyä ole mahdollista Suomesta käsin juurikaan peukaloida. Otteluita voidaan toki lyhentää nelieräisiksi, järjestää näytöksiä tai ympätä kamppailun kylkeen musiikkiesityksiä tai vaikka kädenvääntökisoja, kuten Yhdysvalloissakin tehdään, mutta itse laji on ja pysyy. Ratkaisut, mitkä ne ovatkaan, on tehtävä lajin asettamien reunaehtojen puitteissa.

Selvää kuitenkin on, että tuotteen on oltava jonkinlaisessa kunnossa. Ampumahiihdon kuulumisen vuodesta toiseen kärkisijoille edellä mainitussa sponsoritutkimuksessa selittää varmasti suurelta osin Kaisa Mäkäräisen henkilökohtainen menestys ja suosio. Se ei kuitenkaan yksin riitä: ampumahiihto on myös huikean viihdyttävä ja jännittävä TV-laji. Samoin yleisurheilukisat toimivat TV-tuotteena, vaikka lajin kilpailut paikalla koettuina ovat monesti suorastaan pitkäpiimäisiä. Onko nyrkkeilyn enää mahdollista pystyä samaan?

Tätä kautta saatetaan päästä lähemmäs myös Tubettajien otteluiden suosiota. Nykyiseen muuhun TV-kerrontaan verrattuna huippunyrkkeily on usein hidasvauhtista. Parhaat ottelut kiinnostavat edelleen ja lajiin vihkiytyneiden mielestä ongelmaa ei ole koskaan ollutkaan – toisaalta, lajiin perehtyneiden mielestä shakkikin on viihdyttävää. Nyrkkeilyn lajitekniikka tai ottelutaktiikka eivät avaudu helposti satunnaiskatsojalle, jolle hyvätasoinen kamppailu näyttäytyy kyttäilynä ja välttelynä.

Somettavien vasta-alkajien otteluissa nähdään railakasta mättöä ja näyttäviä tyrmäyksiä, joiden tulkitseminen ei vaadi suurta vaivaa. Ratkaisut tulevat samaan tapaan nopeasti ja näyttävästi kuin muussakin nykyajan videoviihteessä. Ja moniko puritanistikaan voi käsi sydämellä väittää viihtyvänsä aina paremmin tapahtumaköyhän ja varovaisen pistenyrkkeilyn parissa? Se, että taitava pistenyrkkeilijä voittaisi tubettajan mennen tullen, on kokonaan toisarvoista – viihde on sitä, miltä se näyttää.

Nyrkkeilyn on hyväksyttävä, että sen katsojakunta on verraten pientä, mutta onko katsojapotentiaalin maksimoiminen väärin? Uhraako laji liikaa omasta olemuksestaan, jos sen puitteissa päädytään silloin tällöin järjestämään yleisöön meneviä, nelieräisiä mättöjuhlia vakavampien koitosten sekaan, jos nykyaika sitä vaatii?  Voitaisiinko niin tehdä Suomessakin? Aiheesta lienee kullakin lajin seuraajalla oma näkemyksensä. Se ei välttämättä kuitenkaan ole sometähtien ainoa opinkappale.

Miksi tubettajat?

Persoonallisuus kiinnostaa, ja eräs nyrkkeilyn perinteinen piirre on paikallisuuden voimakas korostuminen. Kehnokin ottelija saattaa olla hyvin suosittu kotikonnuillaan, kunhan hän on paikallisväestölle riittävän tuttu. Youtube-tähdet ovat ottaneet kodikseen koko internetin. Kun 20 miljoonaa seuraajaa kuulee suosikkinsa puhuvan itselleen päivittäin tuntien ajan, tähän vääjäämättä syntyy erilainen tunneside kuin uran alussa olevaan kilpaurheilijaan, joka toistaa lehdistötiedotteissa ”teen parhaani” -mantroja. Kumman näkemisestä mahtaisi seuraaja todennäköisemmin maksaa?

Tunnereaktioiden herättäminen on niin ikään nyrkkeilyn yksi piirre. Vihattua näyttelijää tuskin mennään katsomaan sankoin joukoin, mutta raivon tunteita herättävä nyrkkeilijä voi olla promoottorille yhtä arvokas kuin sympaattinen kansansuosikki. Nyrkkeilyssä on aina mahdollisuus nähdä inhokin saavan nekkuunsa, ja harva asia nykymaailmassa nostattaa yhtä suurta aggressiota kuin some-tähteys.

Viimeisimpänä seikkana Youtubettajan nyrkkeilyuraan ei tarvitse investoitua henkisesti kovin raskaasti, mikä tutkimustenkin mukaan on nykyurheiluseuraajalle tärkeä seikka. Jos verkosta tuttu suosikki kärsiikin tappion, tämä jatkaa toimintaansa muilla aloilla. Nyrkkeily on sivujuonne, joka unohtuu helposti. Perinteisempää nyrkkeilijää tiiviisti fanittava katsoja ottaa aina sen riskin, että oman suosikin kykyjen rajallisuus paljastuu kohtalokkaalla tavalla. Veteraaninyrkkeilijät ovat myös katsojille jo valmiiksi tuttuja, eikä heidän menestyksestään tarvitse olla kovin huolissaan.

Aiemmin on kysytty, miten nyrkkeilijä voisi tulla tunnetuksi uraansa edistääkseen. Ehkä katsantokantaa tulisikin kääntää radikaalisti: kenties sponsorirahoja halajavan yksilön täytyy jo lähtökohtaisestikin olla eräänlainen monitoimija, joka pitää yhtä lailla huolta niin harjoittelusta ja kykyjensä kehittämisestä kuin itsensä aggressiivisesta brändäämisestäkin. Ammattitaitoinen sometuotanto voi urheilijan kokonaissuorituksen näkökulmasta olla yhtä arvokas asia kuin päärynäpallo: jos näin on, tuo päärynäpallo kannattaa hankkia. Jo Keke Rosberg määritteli uransa huipulla olevansa yrittäjä, joka myy Keke Rosberg -nimistä tuotetta. Urheilumenestyksestä hänen ei tarvinnut tinkiä.

Ääritapauksessa voisi ajatella jopa niin, että tulevaisuudessa persoonan esiin tuominen ja henkilövaikuttaminen, niin sanottu nyrkkeilijyys, olisi ensisijaista, ja kilpaileminen tulisi sen perässä. Toisin sanoen ehkä tulevaisuuden onnistuneet nyrkkeilyillat eivät pyrkisikään olemaan yksinään erityisen voitollista bisnestä, vaan ne nähtäisiin sponsorin tekeminä sijoituksina, joilla pyritään urheilijabrändin kokonaisuuden rakentamiseen. Sponsoria hyödyttävä taloudellinen toiminta tapahtuisi kehien ulkopuolella erilaisessa yhteistyössä.

Taloudellinen resurssi mahdollistaisi kisojen järjestämisen niin, että kilpaurheilu-uraa voitaisiin edistää, mutta halliin saapuva katsojamäärä ei olisi menestyksen olennaisin mittari. Täysiä jäähalleja voitaisiin nähdä harvemmin, mutta ehkä urheilijoiden mahdollisuudet tavoitella huippua ovat vielä arvokkaampi asia? Toteutuakseen tämä toki edellyttäisi myös järjestäjätahojen rakenteiden suurehkoa muuttamista.

Välttämätöntä ei tietystikään ole ottaa opiksi mitään. On mahdollista, että nyrkkeilijä on lähtökohtaisesti sekä persoonana valovoimainen, ottelutyyliltään muuhunkin kuin lajin ytimen muodostavaan yleisöön menevä ja kansainvälisellä huipulla menestyvä. Amin Asikainen oli kaikkea tätä, hänelle löytyi useita yhteistyötahoja ja hänen onnistui täyttää lehterit useaan kertaan. Kansainvälisestikin Anthony Joshualle tai Canelo Alvarezille riittää seuraajia. Suomen kaltaisen maan kannalta tällaiset valoilmiöt ovat vain harmillisen harvinaisia.

Kuinka edetä?

Miten siis nyrkkeilyn statusta saadaan Suomessa kohennetuksi ja kanveesien pinnat vuoratuksi sponsorieuroilla? Pohdinnan perusteella ratkaisuvaihtoehtoja on ainakin muutama.

  1. Helppo-Heikin tie

Tehdään kaikki kaupallisuuden ehdoilla. Etsitään Suomen suosituimmat tubettajat, laitetaan nämä nokittelemaan toisilleen somen täydeltä ja järjestetään lopuksi kamppailu. Suunnitellaan lajin kotimaisten legendojen kehään paluut tai laitetaan Bull Mentula ottamaan mittaa Jere Karalahdesta, mitä tahansa mikä eniten kansaa lehterille tuo. Tavoittavuudesta huolehtisi YouTube.

Yhdysvaltain mallin perusteella tällainen voisi toimia ainakin lyhytaikaisesti, ja näytösohjelman ohessa uraansa tosissaan satsaavat kilpaurheilijat voisivat saada ottelutilaisuuksia. Jos muuta taloudellista vaihtoehtoa ei ole, onko tämä tyhjää parempi? Ilmeinen ongelma on, että Tony Halme -ilmiötä muistuttava lähestymistapa tosin vääjäämättä veisi huomiota urheilulta, ja joku voisi väittää, että vaihtokaupassa menetettäisiin jotain vieläkin katsojiakin arvokkaampaa: urheilun kunnia ja integriteetti.

2) Messiaan odotus

Yritetään pitää laji hengissä pienellä ruohonjuuritason toiminnalla ja odotetaan, josko uusi Amin Asikaisen kaltainen superlahjakkuus ilmaantuu pistämään ukkoja nippuun koko mantereen laajuudelta. Mallin etuna on, että se on jo osoittanut toimivuutensa ja sen toteuttamiseksi ei tarvitse muuttaa mitään. Heikkoutena on, kuten Messiaan odottamisessa toisinaan muutenkin, että aika saattaa käydä tuskallisen pitkäksi ja ehtoollinen päästä jäähtymään.


3) Hybridi-strategia

Ei uhrata kaikkea kaupallisuuden haaskalinnuille, mutta tarjotaan muutama sormi maistiaisiksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi vaikkapa nyrkkeilijöiden Youtube-kanavia, tiivistä Instagram-toimintaa, näytösotteluita ja tempauksia, mekkalointia mediassa. Verkostoidutaan alan ammattilaisten avulla ja mietitään, mitä nyrkkeily voisi antaa sponsoreille ja yhteiskunnalle, ei pelkästään toisinpäin. Voisivatko nyrkkeilytähdet toimia esikuvina vaikka rohkeudessa, rajojen ylittämisessä, itsensä kunnioittamisessa tai vaikeuksien voittamisessa?

Ideaa vastaan tuskin kenelläkään on paljoa, mutta toteutuakseen se vaatii mahdottoman määrän talkootyötä, turhia kerjuureissuja lakki kourassa, kärsivällistä puhumista muutamalle seuraajalle ennen mahdollista suosion nousua sekä lisäksi yksilöitä, joilla on sekä lajiosaamista että markkinointikykyä. Kaiken ohessa otteluita pitäisi edelleen tavalla tai toisella olla riittävästi.

4. Kulttuurivallankumous

Aloitetaan työ pohjalta. Nyrkkeilyseurat käyvät esittäytymässä kouluissa, tarjoamassa apuaan liikuntakerhojen pitämisessä, kasvattamassa kokonaan uutta sukupolvea lajin pariin. Työ vaatisi niin ikään valtavan joukon vapaaehtoisia, projektin onnistumismahdollisuudet olisivat monen uuden lajin puristuksissa vähäiset ja parhaimmillaankin sen tuloksia saataisiin korjata aikaisintaan vuosikymmenen päästä.


Helppoja ratkaisuja ei olekaan, mutta totuus on, että lähes joka alalla huippua tavoittelevan täytyy olla jonkinasteinen moniosaaja. Yliopistotutkijan ajasta suuri osa menee apurahahakemusten tekoon, urheilijan ajasta kenties urheilun mahdollistavien resurssien hankintaan. Ehkä on niin, että kamppailulajiperheen yksi suurista haasteista käydään muualla kuin kehissä. Suomesta on perinteisesti oltu nihkeitä lähtemään ulkomaille kamppailuoppia imemään. Kenties markkinointiopille olisi vieläkin suurempi kysyntä?