Ensimmäiset 15 vuottani nyrkkeilyn parissa

EU-pronssimitalisti Cecilia Nilsson ja hänen valmentaja
Miika Forsström
Miika Forsström

Isäni ja setäni ovat aina olleet kiinnostuneita nyrkkeilystä, joten jo ihan pienenä poikana olen päässyt kuulemaan nyrkkeilyjuttuja, paukuttamaan nyrkkeilysäkkiä ja lukemaan isäni vanhoista lehdistä Ingermar Johanssonin, Floyd Patterssonin, Sonny Listonin ja muiden sankareiden tarinoista. Varhaisimmat selkeät nyrkkeilymuistoni sijoittuvat 90-luvun alkuun, jolloin pikkupoikana heräsin keskellä yötä katsomaan muun muassa Mike Tysonin ja Donovan Ruddockin välisiä taistoja, jännäsin Mika Tossavaisen ja Jyri Kjällin matseja, odotin Tarmo Uusivirran EM-ottelun tulosta ja ”nyrkkeilin” tätini kanssa.

Lopullisesti nyrkkeilykärpänen puraisi minuun vuonna 1998, kun luin Tony Halmeen Jumala Armahtaa – Minä en –kirjan ja kävin isäni ja kaverini kanssa katsomassa Halmeen ja Mika ”Kille” Kihlströmin ensimmäisen kohtaamisen Helsingin Jäähallissa. Se oli vaikuttava kokemus ja hullaannuin lopullisesti nyrkkeilystä.

Oma ”ura”

Halusin itsekin alkaa nyrkkeilemään ja niinpä halusin peruskoulun jälkeen muuttaa maalta kaupunkiin. Päädyin Porvooseen ja samana päivänä elokuussa 1999 kun muutin sinne soitin Porvoon Weikkojen puhelinnumeroon. Silloin 15-vuotias Robert Helenius vastasi ja neuvoi tien treenisalille, johon matkasin samana iltana.

Ensimmäinen harjoitusvastustajani oli muuten nykyään muusikkona tunnettu Tuomas Kauhanen. Hän löi minua aina täydellä voimalla vaikka oli minua viitisentoista kiloa painavampi. En pitänyt hänestä muutenkaan, koska hän keskittyi salilla enemmän vammaisten juttujensa kertomiseen kuin treenaamiseen.

Valmentajammeei kerran päässyt  harjoituksiimme, mutta sanoi että ”ottakaa ihan kevyttä sparria”. Kauhanen kuitenkin alkoi taas mätkiä minua taas täydellä teholla. Päätin antaa hänen maistaa omaa lääkettään. Kauhanen pudotti kätensä aina lyötyään, joten annoin hänen lyödä minua ja kun hän pudotti kätensä iskin häntä oikealla suoralla niin kovaa kuin 54-kiloisella kehollani pystyin. Veri alkoi heti virrata hänen nenästään, kyyneleet tuli hänen hätääntyneisiin silmiin.

”Sparri” loppui siihen ja sen jälkeen Kauhanen ei tainnut käydäkään montaa kertaa salilla. En muista koskaan myöhemmin urallani olleeni yhtä kylmäpäinen ja halunneen satuttaa vastustajaa. Ehkä tulokset olisivat olleet parempia, jos olisin ollut.

En ollut hyvä nyrkkeilijä. Ottelin vuodesta 1999 vuoteen 2006 asti käyden yhteensä 46 ottelua, joista hävisin valtaosan. Parhaimpina otteluhetkinä mieleen jäivät pääasiassa kotikaupungissani järjestetyt kutsukilpailut ja ravintoloissa käydyt ottelut. Niissä oli parhaat ottelufiilikset.

Vastustajistani erityisen hyvinä mieleeni ovat jääneet Pasi Silvennoinen, Mikko Marttinen, Andreas Evensen, Joona Roth, Petri Pynnönen ja Jyri Naskali. Kaikilta heiltä tuli pataan. Ehkä mielekkäin voittoni oli Tomi Silvennoisesta, jolle ensin hävisin kolmesti, mutta vein nimiini neljännen ja ratkaisevan kamppailun.

Runtua Jesse Palannolta
Runtua Jesse Palannolta

Valmentajana

Valmennusurani alkoi varsin pian sen jälkeen kun aloitin nyrkkeilemisen. Kalle Helenius laittoi minut nopeasti valmennuskurssille ja antoi seuran juniorikurssin vedettäväkseni. Valmentaminen on aina ollut ehkä enemmän minun juttuni kuin oma kilpaileminen. Ainakin tulokset ovat olleet parempia.

Heleniuksen Kalle valmennustavat loivat minulle kuvan valmentamisesta. Kalle oli meille kilpailijoille isähahmo. Hän ei vain käynyt salilla kertomassa mitä meidän piti tehdä, vaan meille muodostui vahva ihmissuhde häneen. Kyse oli henkilökohtaisesta valmennuksesta, joka ulottuu nyrkkeilyä syvemmälle, kahden ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta ja aidosta välittämisestä.

Ihmissuhteet ovat antaneet omalla valmennusurallani ne suurimmat kiksit. Ei tulokset ole kaikkein tärkeintä, vaan yhdessä tekeminen ihmisen kanssa jonka kanssa on jonkin sortin henkinen yhteys. Olen aina myös katsonut nyrkkeilijän olevan valmennussuhteessa se ”pomo” ja valmentajan roolin olevan nyrkkeilijän uran tukeminen. Motivointi on tietysti osa valmennusta, mutta loppupeleissä se on nyrkkeilijän tahto kehittyä ja kokea asioita nyrkkeilyn parissa, jotka vievät häntä eteenpäin. Ja motivaatio tulee pääasiassa myönteisestä kokemuksista. Siitä että harjoitteleminen ja kilpaileminen on mielekästä.

Pettymyksiä ja ikäviä kokemuksiakin tietysti tulee näin kovan lajin parissa, eikä niistä useinkaan voi syyttää nyrkkeilijöitä. Kyllä he lähes aina tekevät parhaansa. Pettymysten hetkillä valmentajana useimmiten olen miettinyt mitä itse olisin voinut tehdä toisin, mitkä asiat johtivat ”epäonnistumiseen” ja mitä voidaan jatkossa tehdä paremmin.

Loppuvuodesta 2010 Juha Kulju pyysi minua mukaan Nyrkkeilyliiton naisnyrkkeilyvaliokuntaan. Aluksi kieltäydyin, koska tiesin että valiokuntatoiminnat ovat usein riitaisaa puuhaa, enkä halunnut sellaista elämääni. Juha kuitenkin vakuutti että nyt oli tarkoitus kerätä yhteen valmennusryhmä joka ei riitelisi keskenään. Suostuin ja homma oikeasti toimi hyvin aina valiokunnan lopettamiseen asti (kaikki valmennusvaliokunnat yhdistyivät). Päätökset tehtiin reilusti ja hyvässä yhteishengessä. Valiokunnan puheenjohtajana Juha piti hienosti homman kasassa ja tuosta ajasta jäikin erinomaiset muistot.

Suomen porukan valmentajana Norjan turnauksessa
Suomen porukan valmentajana Norjan turnauksessa

Vuonna 2011 lopetin 12 vuotta kestäneet puuhailuni Porvoon Nyrkkeilyseurassa, kun Korhosen Simo perusti Porvooseen BoxingCompany GYM & SHOP:in. Uusi sali ja seura oli perustettiin ja toiminta onkin viime vuosien ajan ollut antoisaa. Kuntonyrkkeilyiden vetäminen on mielekästä, kilpailijoiden kanssa olemme voineet touhuilla salilla aina kun olemme halunneet ja leireillämme on ollut paljon kävijöitä. BoxingCompanyn salilta olen saanut paljon kavereita ja ystäviä.

Olen jo pitkään halunnut pystyä panostamaan tähän nyrkkeilytouhuun täysillä. Vuorotyöt ovat kunnolla asiaan panostavalle valmentajalle lähes mahdottomuus ja normaali kahdeksasta neljään työkin tarkoittaa sitä ettei ihan täysin pysty valmennustouhuihin panostamaan. Etenkään kun ei halua esteitä leireihin ja kilpailuihin, joita tulee jatkuvalla syötöllä. Itse olen rakentanut työ- ja muut elämänkuvioni siten että olen pystynyt tekemään nyrkkeilyhommia niin paljon kuin sielu sietää. Se on ollut palkitsevaa, mutta onhan siinä varjopuolensakin.

Muut puuhani nyrkkeilyn parissa

Oman nyrkkeilijän ”urani” ja valmennushommieni lisäksi olen tehnyt lähes kaikenlaista hommaa nyrkkeilyn parissa. Boxing.Fi:n yllpitäminen ja tiedotustyöt lienevät niistä merkittävimmät. Myös managerihommia olen tehnyt ja kilpailujärjestäjänä häärinyt pari kertaa.

Työskentelin alkuvuodesta 2003 väliaikaisesti kokoonpanijana. Työ oli yksinkertaista ja samalla pystyi miettiä kaiken maailman asioita. Silloin sain idean suomalaisesta nyrkkeilysivustosta. Ryhdyin perustamaan sivustoa ja kyselin neuvoja P3 Boxingin Pekka Mäeltä. Avasin lokakuussa 2003 Pekan avustuksella Boxing.Fi –sivuston ja etenkin alkuvuosina intoni kehittää sivustoa oli todella kova. Tuolloin Suomessa ei ollut ainuttakaan nyrkkeilyaiheista nettisivustoa, joten kysyntää varmasti oli. Nyrkkeilyn seuraaminen Suomessa helpottui merkittävästi.

Boxing.Fi

Tein töitä ammattinyrkkeilyn tiedotustöiden parissa vuodesta 2006 tämän vuoden kesäkuuhun asti. Näiltä ajoilta jäi paljon hienoja muistoja. Tapahtumista joiden tiedottajana toimin jäi erityisesti mieleen vuoden 2010 Helsingin ”Super Six” tapahtuma, jossa Carl Froch kukisti Arthur Abrahamin ja vuonna 2011 pidetty tapahtuma, jossa yli 12 000 ihmistä seurasi paikan päällä kun Robert Helenius otti mittaa Dereck Chisorasta ja Alexander Povetkin otteli tapahtumassa.

Tiedotustöiden myötä olen päässyt tapaamaan useita maailmanlaajuisesti tunnettuja nyrkkeilyihmisiä kuten Frochin, Abrahamin, Teddy Atlasin, Steve Farhoodin, Gus Currenin, Nikolai Valuevin, Denis Shafikovin, Sauerlandin veljekset, Dereck Chisoran, Mzonke Fanan, Steve Buncen ja monia muita. Niistä hommista jäi paljon hyviä muistoja ja ystävyys Petri Paimanderin ja Tuukka Koistisen kanssa.

Listaan tähän alle osan hienoimmista yksittäisistä kokemuksistani nyrkkeilyn parissa:

Petter Antmanin voitto Harri Hakulisesta
Tämä ottelu oli suunnitteilla peräti puolentoista vuoden ajan ja lataus sen mukainen. Vastakkainasettelu oli kovaa ja kun panoksena oli vielä SM-titteli, niin kumpikaan ottelijoista ei varmastikaan edes ajatellut tappiota. Valmistauduimme Petterin kanssa otteluun niin hyvin kuin vain kykenimme. Petter lopetti työnsäkin, koska halusi tehdä aivan kaikkensa voittaakseen Hakulisen. Koko miehen ura tavallaan kulminoitui tähän otteluun.

Ennen ottelua Petterin kaverien suhtautuminen otteluun oli aivan erilaista kuin koskaan aiemmin. Ennen he olivat olleet varmoja voitosta, mutta nyt he olivat hyvin varovaisin mielin. Jännitys oli käsin kosketeltavaa. Voiton jälkeisenä aamuna itkin onnesta. Paras ystäväni oli saanut varmasti tyydytyksen pitkästä ja vaikeasta urastaan.

Petter Antman kukisti niukasti Harri Hakulisen
Petter Antman kukisti niukasti Harri Hakulisen

Petter Antmanin voitto Stefan Schallengruberista
Tämä oli Petterin ammattilaisuran ensimmäinen merkittävä ottelu. Ruotsin Nyrkkeilyliiton järjestämässä Ruotsi-Suomi -tapahtumassa vastassa oli voittamaton tyrmääjä. Moni tuttuni ennusti Schallengruberin iskevän Petterin unten maille, mutta uskoin hänen ottelutyylin sopivan täydellisesti Petterille. Pari päivää ennen ottelua Petterille nousi kuume, mutta päätimme siitä huolimatta otella ja se kannatti. Petter antoi ottelussa aivan kaikkensa ja ratkaisi vaihderikkaan ottelun viimeisessä erässä edukseen. Amatöörinä Petter oli hävinnyt aina kaikki merkittävät ottelunsa, joten uran ensimmäinen iso voitto varmasti maistui miehelle.

Cecilia Nilssonin ensimmäinen Suomen mestaruus
”Underdogina” voittaminen on yksi hienoimmista asioista nyrkkeilyssä. Reilua kuukautta ennen Cecilian ensimmäisiä naisten SM-kilpailuja (2011 Kajaanissa) hän hävisi TUL-turnauksessa Teija Kinnuselle, jonka Annukka Volotinen voitti loppuottelussa osumapisten 9-0. Panostimme kovasti SM-kilpailuihin ja se kannatti. Cecilia onnistui siellä täydellisesti ja yllätti Volotisenkin ja vei yllätten kultaisen mitalin kaulaansa. Se oli hieno hetki!

Mathilda Soukan voitto EU-mitalista
Matkasimme Mathildan kanssa Ruotsiin Golden Girl –turnaukseen tammikuussa 2014 yhdessä TVS:n naisten kanssa. Mathilda otteli vain 17 ottelun kokemuksella A-sarjassa, jossa vastaan oli luvassa EU-mitalistia ja nuorten Euroopan mestaria ja aikuisten MM-viitosta. Avausottelussaan Mathilda kukisti vain hieman itseään kokeneemman ottelijan ja hänen itseluottamus nousi selvästi. Toisessa ottelussaan Mathilda otteli paremmin kuin koskaan ja voitti joka erän tanskalaista EU-mitalistia Camilla Skovia vastaan. Itseluottamus nousi jälleen ja loppuottelussa hn haastoi hienosti ihan eri kokemusluokan Patricia Berghultin. Tappiosta huolimatta riemullamme ei ollut rajaa.

Turnauksessa tuli hyvin esiin myös tiimihengen merkitys. Valtava osa Mathildan otteluissa saavuttamaa flow-tilaa tuli positiivisesta ja tsemppaavasta porukastamme. Kiitokset siitä Mira Potkoselle, Aino Juvoselle, Lotta Loikkaselle, Risto Salmiselle, Anna Laukkaselle ja Maarit Teuroselle. Turnaus sujui myös muiden ottelijoiden osalta upeasti ja olimmekin turnauksen paras joukkue.

Mathilda Soukka, Aino Juvonen, Lotta Loikkanen ja Mira Potkonen Ruotsissa
Mathilda Soukka, Aino Juvonen, Lotta Loikkanen ja Mira Potkonen Ruotsissa

Menestys Tunisian turnauksesta
Toistaiseksi ehkä paras ulkomaanturnausmatkani oli marraskuussa 2012, kun naisten maajoukkue matkasi AIBA:n kalenteriturnaukseen Tunisiaan. Cecilia Nilsson teki turnauksessa kansainvälisen läpimurtonsa voittaen sarjansa ja myös Mira Potkonen takoi hienosti turnausvoiton. Ennen heitä ei kukaan suomalainen ollut voittanut AIBA:n kalenteriturnauksia ulkomailla. Myös Lotta Loikkanen ja Sonia Grönroos pärjäsivät hyvin ja joukkueemme oli turnauksen menestynein.

Ennen turnausta minua jännitti reissuun lähteminen myös siksi että nyrkkeilijöiden lisäksi mukaan lähtivät Maarit Teuronen ja Anna Laukkanen. En tuntenut heitä kovin hyvin ennen reissua ja vähän pelkäsin näitä ”tiukkoja tätejä”. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi ja reissun myötä minulla oli kaksi hyvää ystävää lisää.

Menestys naisten EU-mestaruuskilpailuissa 2013
Kesällä 2013 suomalaisnaiset iskivät viidellä otteluvoitolla kolme EU-mitalia Unkarissa. Tunnelma oli koko reissun ajan hieno ja kaikki sujui hienosti. Otteluista itselleni erityisesti jäi mieleen Cecilia Nilssonin äärimmäisen niukka voitto englantilaisnyrkkeilijistä, joka varmasti EU-mitalin ja Mira Potkosen suurenmoinen taistelu maailman kiistatta parasta naisnyrkkeilijää Katie Tayloria vastaan. Potkosen ja Taylorin välinen taistelu on ehdottomasti yksi parhaista koskaan näkemistäni kamppailuista.

EU-pronssimitalisti Cecilia Nilsson ja hänen valmentaja
EU-pronssimitalisti Cecilia Nilsson ja hänen valmentaja

Amin Asikasen voitto Sebastian Sylvesteristä
Olen vuosien varrella tehnyt muutamia matkoja suomalaisnyrkkeilijöiden ulkomaanotteluihin. Näistä ehdottomasti unohtumattomin oli kesäkuussa 2006, kun Amin Asikainen nujersi Sebastian Sylvesterin Hannoverissa. Tunnelma oli aivan uskomaton kun Amin löi Sylvesterin tainnuksiin seitsemännessä erässä ja yli 10 000 saksalaista hiljeni täydellisesti. Me reilut parikymmentä suomalaista puolestamme huusimme äänemme käheäksi voiton riemusta tuolla historiallisella hetkellä.

Nyt edessäni on uudenlaiset haasteet nyrkkeilyn parissa. Lyhyessä ajassa on paljon muuttunut ja nähtäväksi jääkin mitä kaikkea hienoa saan kokea nyrkkeilyn parissa seuraavan 15 vuoden aikana.