Deontay Wilder haastaa nyrkkeilyn totuuksia

Yhdysvaltain Deontay ”Bronze Bomber” Wilder lähetti sähköshokkeja yli raskaansarjan maailman nujertamalla Kuuban Luis Ortizin lauantaina räyhäkän ottelun päätteeksi. Vaiherikas kamppailu keräsi kiitoksia ympäri sosiaalista mediaa, ja ruudinkäryinen voitto nosti spekulaatiot Wilderin ja Anthony Joshuan tulevasta kohtaamisesta aivan uudelle tasolle. Samaan aikaan Wilderin menestys pakottaa esiin kysymyksiä, joilla voi olla koko lajin ja sen ympärillä kiertävän keskustelun kannalta arvaamattoman suuri merkitys. Tärkein niistä kuuluu: Mitä tarkoittaa nyrkkeilytaito?

 

Olemuksen sietämätön keveys

Puheet siitä, tarvittaisiinko ammattinyrkkeilyyn superraskaansarjan painoluokkaa, nousevat esiin säännöllisesti. Klitshkon veljesten ja Lennox Lewisin dominoimalla vuosituhannella on mukauduttu ajatukseen, että nykypäivänä sarjojen sarjan absoluuttiselle huipulle vaaditaan noin satakymmenen kiloa massaa, jotta ottelijan voimatasot olisivat riittävät. 201-senttinen Wilder on mitaltaan hyvin tyypillinen nykyhuippu, mutta painoa hänen hontelossa varressaan on vaivaiset 97 kiloa.

Noin satakiloisia huippuja on toki pyörinyt kärkinimien tuntumassa viimeisen parin vuosikymmenenkin aikana: Aleksander Povetkin tai Chris Byrd ovat olleet vanhan hokeman mukaisesti neuvolassa punnittavia tai hyvin lähellä sitä. Kumpikaan edellä mainituista ei ole kuitenkaan ollut varsinainen tyrmääjä, vaan molemmat ovat kyenneet kompensoimaan iskuvoiman puutetta tekniikallaan ja nopeudellaan. Samaan kategoriaan voidaan laskea myös Roy Jones ja James Toney, jotka kävivät napsimassa raskaansarjan huipulla voittoja alemmista sarjoista noustuaan. Näistä tosin kukaan ei noussut sarjan ykkösnimeksi.

Viime vuosien menestyksekkäin tyrmäysvoimainen alle satakiloinen iskijä on ollut Ison-Britannian David Haye, jonka räjähtävyys, nopeus ja taidokas ajoitus riittivät Vladimir Klitshkoa lukuun ottamatta maailman huippujen päihittämiseen. Wilder tuntuisi kuuluvan britin kanssa samaan luokkaan, mutta hän ei ole yhtä nopea kuin Haye. Wilder tuntuu pärjäävän yksinomaan iskuvoimallaan, joka vaikuttaa hämmentävän kovalta.

Jos 97-kiloinen ja painoindeksiltään vähäinen Wilder on noussut sarjan kärkikaksikkoon, on aiheellista kysyä, todistaako tämä, että myös takavuosien samankokoiset sankarit iskisivät tasaisesti nykytähtien kanssa. Larry Holmes, Joe Frazier, jopa 1940-luvun supermies Joe Louis olivat pituus-painosuhteeltaan samaa kaliiberia ja absoluuttisestikin vain hieman Wilderia kevyempiä. Tekisivätkö heidän laakinsa tuhoaan myös tässä ajassa?

Ajatusta ei suoralta kädeltä uskalla lähteä kovin helposti kiistämäänkään. Wilder osoittaa jokseenkin aukottomasti, ettei alle sadan kilon massa estä olemasta kovan luokan tyrmääjä vielä tänäkään päivänä. Samaan aikaan on kuitenkin huomattava, että hänessä on erityispiirteitä, jotka eivät vertaudu edellä mainittuihin legendoihin.

Nyrkkeilyn suurimpien sankareiden joukosta tunnetaan tyrmäyskoneita, joiden ei ruumiinrakenteen perusteella pitäisi lyödä kovinkaan lujaa. ”Explosive Thin Man” Alexis Arguello, ”Hit Man” Thomas Hearns, Jyri Kjäll ja moni muu hontelovartinen kehätyöläinen on pystynyt pitkillä vipuvarsillaan ja räjähtävyydellään tuottamaan kaatovoiman, joka ei ole lähtöisin ainakaan lihasmassasta. Wilder vaikuttaisi olevan raskaansarjan vastine näille friikeille, jotka eivät kelpaa säännöksi vaan poikkeuksiksi.

Wilderin iskuvoimansa ei ole George Foremanin tavoin vaivattoman eleetöntä eikä perustu Mike Tysonille ominaisiin kokovartaloräjähdyksiin, vaan syntyy nimenomaan mittavasta liikeradasta sekä iskuihin satsaamisesta. Wilder lyö kuin pyrkisi poraamaan rystysensä vastustajasta läpi, vaikka samalla altistaisi itsensä vastaiskuille. Iskuvoimaa on nyrkkeilyssä tunnetusti vaikeaa selittää ja mahdotonta vertailla. Siksi ei täydellä varmuudella voidakaan sanoa, iskeekö Wilder lujempaa kuin Joe Louis, mutta perusteita tälle oletukselle on vaikka miehet liki samanpainoisia ovatkin. On perusteltua olettaa, että Wilder on tämän painoluokan historiassa omanlaisensa oikku.

Massan puolesta ehkä tärkeämpikin seikka on iskujen vastaanotto. Jos siis takavuosien mestareiden mahdollisuuksia arvioitaessa hyväksytään ajatus siitä, että alle satakiloinen voi lyödä tarpeeksi lujaa, on vielä pohdittava, voiko kyseinen ottelija kestää iskuja tarpeeksi hyvin pärjätäkseen huipulla.

Wilderin, samoin kuin Hayen, puolustus perustui ennen kaikkea etäisyyden käytölle ja väistöille enemmän kuin torjunnoille. He eivät siis antautuneet lähiotteluun itseään isompien mörssäreiden kanssa, vaan pysyttelivät poissa tieltä ja tuhosivat vastustajansa kaukaa. Toney ja Byrd tekniikkataitureina pärjäsivät lähietäisyydelläkin, mutta heidän menestyksensä ei nojannut iskuvoimaan.

Jos siis halutaan pohdiskella, olisiko Joe Louis, Sonny Liston, Joe Frazier tai joku muu 95-kiloinen lähiottelukone pärjännyt nykyajan sankareille, olisi punnittava myös sitä, mitä he kestäisivät, ja sen selvittäminen on äärimmäisen hankalaa – Wilderin esimerkki ei tähän vastausta anna. Aikakausien vertailu säilyy yhtä työläänä, turhana ja kiehtovana myös Alabaman hoikan miehen menestyksen jäljiltä.

 

Mitä on taito?

Kiinnostavampaa sen sijaan on, mitä Wilderin omintakeisesta nyrkkeilytekniikasta voidaan oppia. Usein esitetty mielipide on, että hän on nyrkkeilijänä yksipuolinen, suorastaan koulimaton. Wilderin nyrkkeily perustuu käytännössä täysin oikean käden voimaiskujen hakemiseen ja niiden jälkeisiin lopetusyrityksiin. Jabin käyttöä, iskusarjoja, harppuunahyökkäyksiä tai taktisia variaatioita häneltä ei nähdä. Onko tällöin oikeutettua sanoa, ettei Wilder ole nyrkkeilijänä taitava?

Ottelussa Ortizia vastaan Wilder hävisi neljä ensimmäistä erää monipuolisemmin työskennelleelle, aktiivisemmalle kuubalaiselle. Viidennessä hän iski Ortizin lattiaan, mutta oli seitsemännessä ja kahdeksannessa jälleen helisemässä, kunnes kymmenennessä erässä junttasi kamppailun ratkaisun.

Wilder siis hävisi useita eriä monipuolisuutensa puutteiden vuoksi, mutta voitti ottelun vahvuutensa avulla. Nyrkkeilyssä usein nähty ja myös hyväksytty piirre on, että etu yhdellä osa-alueella, esimerkiksi iskuvoimassa tai nopeudessa, voi ratkaista kamppailun muuten alakynnessä olevan eduksi. Yleensä asiayhteyteen liitetään silti ajatus siitä, että monipuolisuuden lisääminen tekisi kamppailijasta paremman.

On ilmiselvää, että jos Wilderilla olisi enemmän iskuarsenaalia, jos hänen hyökkäyksensä olisivat tasapainoisempia tai väistönsä sulavampia, hänellä olisi useampia keinoja kamppailujen voittamiseen. Paradoksaaliselta vaikuttava mutta aiheellinen kysymys kuuluu, olisiko hän silloin nykyistä parempi nyrkkeilijä.

Mike Tyson ja Joe Frazier ottelivat ”pelkästään” puoli- ja lähietäisyydellä. Kukaan ei vakavissaan ehdottanut, että heidän kannattaisi harjoitella myös kauko-ottelua. Alle 180-senttiset kanuunat eivät olisi pystyneet siihen kuitenkaan, sen sijaan kyynärpäätuntuman tuhoalue oli heidän pelikenttäänsä. Muhammad Alin taas ei kannattanut opetella eroon tradition vastaisista väistöistään ja jalkatyöstään.

Deontay Wilder vaikuttaa olevan yksi Alin, Tysonin ja Vitali Klitshkon kaltainen pioneeri, joka tekee omintakeisuudestaan toimivaa. Kaikki edelliset ovat otelleet perinteisten oppien vastaisesti tavoilla, jotka ovat sopineet juuri heidän ominaisuuksilleen – se, yltääkö Wilder likimainkaan muiden mainittujen saavutuksia, on asia kokonaan erikseen. Ottelijalle, jolla on Wilderin ulottuvuus ja ilmiömäinen kaatokyky, oikea nyrkkeilytapa saattaa hyvinkin olla iskutilanteiden välttely ja pelkkien tyrmäyspommien hakeminen erävoittojen kustannuksella. Lähietäisyydellä hänen hoikka vartalonsa joutuisi ottamaan vastaan enemmän kurmootusta, enemmän hyökkäyksiä tekemällä altistaisi itsensä vastaiskuille, painokkaampia jabeja jakelemalla polttaisi enemmän energiaa: kaikki seikkoja, jotka söisivät tehoja hänen pääaseestaan.

Wilderin ottelutapaa voisi ehkäpä verrata tennispelaajaan, joka tykkisyöttönsä turvin kukistaa monipuolisemmin peliä osaavan mailataiturin. Tenniksen tapauksessa voittanutta osapuolta ei varmastikaan epäiltäisi pelaajana heikommaksi. Myöskään Patrik Laine ei ole maailman monipuolisin jääkiekkoilija, mutta maailman paras maalintekijä hän saattaa olla, ja sillä – vain sillä – mittarilla hänen kykynsä mitataan.

Todennäköistä on, ettei Wilder kykene voittamaan Anthony Joshuaa, jos ja kun raskaansarjan kiistaton kärkikamppailu ennen pitkää toteutuu. Joshuan fyysinen voima ja monipuolisemmat sarjat osoittautuvat todennäköisyyksien mukaan ratkaiseviksi elementeiksi. Kilpailuetua kiinni kiriäkseen Wilderin ei kuitenkaan ole viisasta lähteä muokkaamaan ottelutyyliään fyysisesti multilahjakkaan britin suuntaan, vaan päinvastoin pitäydyttävä entistä tarkemmin omissa vahvuuksissaan. Deontay Wilderin tapauksessa se on ainoaa oikeaa nyrkkeilyä.

  • Tero Tuononen

    Kiitos hyvästä artikkelista! Ainoa asia jota jäin vähän kaipaamaan oli analyysi Wilderin aerobisesta peruskunnosta. Onko hän muiden ominaisuuksiensa lisäksi (tai vähäisen painonsa vuoksi) tavanomaista parempikuntoinen joka mahdollistaa myös tuon tyrmäyshakuisen ja tehokkaan ottelutyylin jatkumisen aina 10. erään ja pidemmällekin?